Kirja-arvostelu teoksesta Valkoinen kuin lumi

Valkoinen kuin lumi on Salla Simukan tuoreimman trilogian toinen osa, ja se julkaistiin kesällä 2013. Tämä Lumikki Anderssonista kertova trilleri-trilogia on käännetty jo lähes neljällekymmenelle kielelle, ja on niittänyt arvostusta Suomessakin. Vaikka Valkoinen kuin lumi onkin jatko-osa, se ei ole riippuvainen aiemmasta osastaan.

Kirjan alussa Lumikki lähtee hermolomalle Prahaan. Pian Lumikkia aletaan kuitenkin varjostaa, ja hän tapaa nuoren naisen, Zelenkan, joka yllättää tämän puhumalla ruotsia, sekä väittämällä olevansa Lumikin sisar. Zelenka myös asuu eristäytyneessä kultissa, jonne hän haluaisi tutustuttaa Lumikin. Hämmentyneenä Lumikki ei kuitenkaan ota asiaa puheeksi vanhempiensa kanssa, vaan yrittää tutustua mahdolliseen sisareensa paremmin. Se osoittautuu kuitenkin huonoksi ajatukseksi, kun Lumikki huomaa todistaneensa murhan ja joutuneensa jahdatuksi. Ainoa apu tuntemattomassa maassa on englantia puhuva Jiri, jota kohtaan Lumikilla on myös omat epäilyksensä. Niin Lumikki alkaa Jirin kanssa selvittää kummallisen uskonlahkon mysteerejä ja Zelenkan tarinoiden todenperäisyyttä.

 

Tapahtumat sijoittuvat nykyhetken helteiseen Prahaan, jonne Lumikki matkustaa selvittämään ajatuksiaan. Tarina kulkee tasaisesti eteenpäin, vaikka välillä Lumikki pysähtyykin pitkäksi aikaa muistelemaan rakastaan Liekkiä, joka torjui hänet kotona suomessa, sukupuoli-identitenttikriisinsä tähden. Lumikki ja Liekki ovat molemmat lukioikäisiä tamperelaisia.

 

Kirja kulkee melko nopeasti eteenpäin, ja paikoittain lapsekkaan hätäistä kirjoitustyyliä on yritetty liian usein paikailla vertauskuvilla. Loppupuolella kirjaa saa ähkyn 'kuin'- sanan liiallisesta käytöstä. Liian täydellinen päähenkilö ja ennalta-arvattava juoni pelaavat hyvät kortit pois heti kättelyssä. On rasittavaa lukea kirjaa, jonka päähenkilö on sekä niin uskomattoman älykäs että kekseliäs, hyväkuntoinen ja nopeaälyinen, että pärjää noin vain esimerkiksi kokeeneelle palkkamurhaajalle ja noin 40 vuotta vanhemmalle ammattihuijarille, mutta ei kykene puhumaan vanhemmilleen suoraan. Kertomuksessa onkin päädytty surullisen usein,- eli aina kun päähenkilö on vaarassa- käyttämään deus ex machinaa. Miksei lukijalle kerrota aiemmin esimerkisi hostellin katon koostuvan noin viidestä irtonaisesta laudasta, jotka kaiken järjen mukaan sijaitsevat noin metrin korkeudella lattiasta, että Lumikilla on ilmeisesti yliluonnollisen pettämätön muisti, tai että Zelenkalla sattuu koko ajan olemaan tiedossa vara-avaimen säilytyspaikka?

Juoni ei myöskään sinänsä tarjoa mitään uutta. Sen sijaan pisteitä Simukalle rohkeista välikirjoituksista, jotka sopivat kirjan teemaan. Lumikin tunteita kuvaillaan välillä todella tiiviisti, mutta nämä koko kirjan juuret on kyllä osattu haudata kaiken verellä ja uskomattomilla sattumilla mässäilyillä. Kirjan parhaat kohdat kertovat Lumikin tuntemuksista ja hänen henkisestä hajoamisestaan, mutta niitä tarjottiin aivan liian vähän. Loppu yllätti sekä positiivisesti että negatiivisesti. Loppu oli tiivistetty naurettavan lyhyeksi ja mitäänsanomattomaksi, mutta Zelenkan kanssa käyty keskustelu ennen varsinaista loppuhuipennusta oli todella mielenkiintoinen käänne.

Kirjan sanomaksi on tarkoitettu ainakin Lumikin motto "Älä luota kehenkään", mutta se ei vaikuta kirjan rakenteeseen millään tavoin. Kokonaisuudessaan tyypillisen korni jännistysromaani, joka yrittää tasaisin väliajoin poiketa raiteiltaan kauhuun, mutta etenkin nuoremmille lukijoille aivan kelpo tarina. Seuraavaa osaa jää odottamaan. 3½ / 5 *

Minna Junno

 

Jaa sosiaalisessa mediassa: 

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkintää ei sallita.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
CAPTCHA
Tämä toiminto estää automaattista roskapostia.
7 + 6 =
Ratkaise tämä pieni laskutehtävä ja anna vastaus. Esim. 1+3, anna 4.