29.4.2014

PIPO

Pipo on päälaen peittävä vaatekappale, jota usein käytetään kylmällä säällä pitämään päälaki ja korvat lämpiminä. Englannin kielessä nimitys on woolly hat, espanjaksi gorro de lana ja ruotsiksi strumpa mössa.

Pipoa tarvitaan suojelemaan harmaita aivosolujamme ja korvakäytäviämme talven pakkasilta ja syksyn tuulilta.

Niinpä me päätimme viidesluokkalaisten poikien kanssa virkata pipot. Langan värin sai valita ihan ITE. Osa valitsi mustaa….vaikein mahdollinen väri, koska silmukoita on vaikea erottaa mustasta. Mutta rohkea rokan syö...

Pipot aloitettiin ja alkoi syntyä sormenlämmitintä, sombreroa, lättyä, munakuppia ja kipaa. Entäs ne pipot. Tavoitteena olikin opetella ketju- ja kiinteäsilmukka – ja nehän me osaamme. Tosin pipoista voisi luulla, että olemme harjoitelleen myös pitsimalleja erityisin reikäkoristein.

Ja hauskaa meillä oli. Eräs virkkaajista oli masentunut. Kukaan ei IKINÄ pidä hänen tekemäänsä pipoa. Yhdessä keksimme konstin. Aamulla, kun on kiire kouluun, alkaa itku:”Miks kukaan ei paa mun tekemään pipoo ?” Itku jatkuu... jatkuu … ja jatkuuuuu. Viimein äiti tuskastuu ja pakottaa jonkun pikkusisaruksista panemaan uudenuutukaisen, hienon ja velipojan rakkaudella virkkaaman pipon päähän.

Joskus meillä on tapana pistää lapsuuden kokemusten piikkiin epäonnistumisemme tai ei niin suotava käyttäytymisemme. Lapsena mulla oli tuikka pipo, hiiri vei leikkikalut ja ikkunat oli mehtään päin. Kun aloin pohtia tätä asiaa, mieleeni juolahti, että mitäs se sitten tarkoittaa, jos onkin LÖYSÄ PIPO. Onko Sulla pipo löysällä?

No, nyt on viimeisten ”rutistusten” aika koulussa. Kevätarviointiin ei ole enää paljon aikaa. Onko Sulla tai mulla pipo tiukalla vai löysällä, vai hankinko snapbackin?

On niin helppo olla onnellinen käsityönopettaja.

Kevättä toivotellen, Asta

23.01.2014

PUTOUS ARKEEN

Hei, kaikki ystäväni!

Olen selviytynyt joulusta ja uudesta vuodesta. Olen selviytynyt mustasta ja sateisesta säästä ja näytän selviytyvän myöskin näistä pakkasista – jos ei hyvin niin huonosti, mutta kuitenkin.

Mutta – NYT MIE ROMAHAN! Maantiedon tunti ja yli puolet oppilaista ei ollut tehnyt tehtäviään. Mie sanon niille, että nyt mie soitan kyllä Ritvalle. Josko ois paikkoja ekaluokalla. - No, mitäs Ritva? No, Ritva sano, että aivan, aivan, todellaki, todellaki, mutta en minä, Asta, voi sulle oppilaspaikoiksi muuttua. Ja jatko, että onhan tää työ kyllä ajoittain niin hitokseen raskasta, mutta et sie Asta romaha. No, mie sanon Ritvalle, et miusta tuntuu tosi pahalta. Ritva siihen, et siul Asta on oikeus ommiin tunteisiin.

Mie sitten sain aivan huikeen idiksen. Oli uskomattoman creative olo. Jos ois semmonen tyyppi, joka ois sillä töin, et kuuntelis ja lohduttais ihmisii ja vakuuttelis niille, et niil on oikeus ommiin tunteisiin ja ne on hitokseen hyviä, vaikka maailma ja muut on pahoja. Siinä ite makkais sohvalla ja kuvittelis ainaki, ettei oo Suomessa ja purkas sitä armotonta tunnemyrskyä. Ritva siihen, että sehän on psykologi. Aivan huikee idis! Kyllä huomaa, et Ritva on luokanopettaja – niin creative tyyppi.

Menin sit kotiin ja makasin sohvalla. Säikähin niin hitokseen, kun ovesta astu vieraita. He sitte miulta kysymään, et mitä jäbä duunaa. NO, enpä ollu ainakaan duunannu kahvileipää. -------

Mietiskelin huomiseksi musiikintunnille uutta biisiä... venaa vähä.

Aurinkoisia talvipäiviä toivotellen ASTA

18.12.2013

MINULLE KÄY LÄHES VUOSITTAIN NÄIN

Minun luokkani on maailman paras luokka ja luokkani oppilaat ovat oppilaista ihanimpia, rakkaimpia, suloisimpia ja älykkäimpiä. Intelligenssin ilmapiirin ihan aistii, kun astuu luokkaani. Oppilaideni luovuus ja oma-aloitteisuus saa minut lähes päivittäin hämmästelemään omaa hyvää tuuriani, kun olen saanut heidät oppilaikseni. Mikä ihana tunne, kun opettaja edes luulee jonkun ymmärtävän, sekä opetustaan että itseään, ainakin ajoittain.

Pidän sitten luokalleni historian kokeet. Olen valmistellut luokkani kokeeseen todella hyvin: erinomainen, selkeä taulutyö, innostavat kuvat ja virikkeellinen videomateriaali täydentävät verbaalista ulosantiani. Kaiken TULISI olla ns. ”hanskassa”.

Tuskin maltan odottaa kotiin pääsyä, jotta voin alkaa lukea oppilaiden vastauksia. Niitä, joissa monipuolisesti ja asiallisesti käsitellään mm. historian tapahtumien syitä ja seurauksia, tyylisuuntia, aikakausia ja ihmistä tämän kaiken keskellä.

Punehtunein poskin ja sydän läpättäen Boom Kahin tahdissa avaan ensimmäisen paperin... VOI EI!!!!

Kysymys: Historian lähteet.

Vastaus: ”Onhan nuita ruumiita löytyny.”

Kysymys: Barokki

Vastaus: ”Barokki käveli puuteroitu peruukki päässä ja punaiset korkokengät jalassa ihanassa puutarhassa”.

Turhuuden turhuus, kaikki on turhuutta. Olisikohan yli viisikymppiselle luokanopettajalle töitä jollakin muulla kuin opetusalalla? Tarvittaissinko sirkukseen vaikkapa leijonankesyttäjää?

Päätän, että palauttaessani kokeita käyn kokeen läpi asiallisesti, ilman turhia kommentteja. Ei äänen korottamista, ei joutavaa päkätystä, ei kuvitelmia synkästä tulevaisuudesta, eikä oppilaiden ajattelun aliarviointia. Olen aivan cool.

Oppilaat istuvat posket punaisina, osalla kyyneleet silmissä. Olen siis toiminut ehkä vastoin tavoitteitani. Hyväksi lopuksi kivahdan vielä oppilailleni, että se, joka tuntee olevansa pikkuisenkaan tyhmä, nouskoon nyt HETI seisomaan. Vierähtää aikamoinen tovi. Eräs luokkani tyttö nousee seisomaan.

”Hyvä, että edes joku tässä luokassa ymmärtää tilanteen vakavuuden”, äsähdän.

”No, minua niin nolotti, kun opettaja siinä ihan yksin seisoo”, vastaa tyttö.

Mitä sitä suotta pikkunippelitietoa oppilaiden kiusaksi täällä koulussa opetetaan.

Pääasia, että oppivat elämää varten, kuten esim. empatiakykyä.

Mä olen sopivasti onnellinen.

Asta Karjalainen, Frosteruksen koulun luokanopettaja