Kauhukertomus (K-10)

Synkkä salaisuus

 

Olin kerran kävelyllä iltamyöhään ja reittini kulki vanhan hautausmaan ja suuren metsän vierestä. Olin lähtenyt liian myöhään ja ilta hämärsi. Saavuin vanhan hautausmaan kohdalle ja satuin katsahtamaan sen keskellä nököttävää kappelia. Ikkunassa tuikki pieni liekki ja sen takana näkyi liikettä. Kuin joku olisi kumarrellut. Se oli outoa. Samassa kuulin hiissaavaa ääntä hautausmaalta. Yksi hautaristeistä liikahti. Se oli jo niin kummallista että käännyin ja aloin sydän pamppaillen kiirehtiä kotiin.

 

Kun vihdoin pääsin kotiin, minua alkoi jo vähän huvittaa säikähtäminen ja ajattelin että mielikuvitukseni oli tehnyt kepposet. Huomasin että äidiltäni lahjaksi saatu koru oli hukkunut jonnekin. Keitin itselleni rauhoittavan iltateen ja voitelin leivän. Tämän pienen iltapalani kanssa istahdin takkatulen ääreen ja mietin, oliko joku oksa repäissyt korun kaulastani. Lopulta aloin olla sitä mieltä että koska en ollut varma näkemästäni, voisin palata hautausmaalle etsimään korua.

 

Seuraavana päivänä palasin hautausmaalle. En ollut päässyt lähtemään sinne ennen iltahämärää ja kaikesta huolimatta epäröin saapuessani muurin luokse. Näin jonkin kiiltelevän portin vieressä. Kun astelin sen luokse ja kumarruin nostaakseni esineen maasta, kuulin hiljaisen äänen kuiskaavan: ”Se mikä on kerran meille kuulunut, tulee meille kuulumaankin. Myös...” Lauseen loppu hukkui tuuleen. Suoristin selkäni ja minun tuli yhtäkkiä vilu. Kiedoin käteni ympärilleni ja seisoin miettimässä sanoja. Vähän ajan kuluttua lähdin kävelemään pois. Sitä, että miten kykenin toimimaan niin rauhallisesti, en tiedä.

 

Kotiportille päästyäni huomasin että se käsi, jolla olin koskettanut korua, oli muuttumassa harmaaksi. Ensin arvelin nähneeni väärin ja katsoin uudestaan. Kun käsi pysyi harmahtavana, tunsin kylmien väreiden kiirivän selkääni pitkin. Koska käsi kuitenkin vielä toimi, ajattelin että menen vasta huomenna kylään ja suoraa päätä lääkärille. Hoitelin iltarutiinini päältä katsoen tavallisesti mutta päässäni myllersi. Mietin että mitä ihmettä minulle oli tapahtunut. Mietin myös sitä että miksi olin jäänyt tänne korpeen asumaan vanhempieni kuoltua. En keksinyt kuin yhden syyn: en halunnut luovuttaa kotitaloani vieraalle. Tarkemmin ajateltuani sekään ei ollut hyvä syy. Olisin talon myymisellä saanut rahaa ja olisin voinut muuttaa asutuille seuduille.

 

Kun ennen nukkumaanmenoani katsoin kasvojani peilistä, huomasin toisen puolen olevan aavistuksen harmaampi. En kyllä uskonut näkemääni ennen kuin huomasin että harmaus oli levinnyt kädestä muuallekin. Nukkumaan mennessäni arvelin näkeväni mökkini viimeisen kerran ja hyvästelin kaikki rakkaat esineet. Arvelin nimittäin kuolevani yön aikana. Kävin myös isän rakkaan koiran haudalla. Kun ajattelin isääni ja äitiäni, kyyneleet tulvahtivat silmiini. Minun oli heitä ikävä. Puolet ruumiistani oli jo harmaa. Vedin peiton päälleni ja valmistauduin nukahtamaan.

 

Yöllä huoneeseeni alkoi kantautua ihmeen kaunista musiikkia. En ollut koskaan kuullut sellaista. Samalla vaarallista ja suloista. Nousin istumaan ja aloin kävellä ääntä kohti. Avasin oven ja ennen kuin musiikki täytti ajatukseni kokonaan, huomasin muistavani toisen lauseen loppuun asti. Lause kuului: ”Myös sinä.”

 

Kirjoittaja on 8-luokkalainen luovan kirjoittamisen kurssilta

 

Jaa sosiaalisessa mediassa: 

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkintää ei sallita.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
CAPTCHA
Tämä toiminto estää automaattista roskapostia.
1 + 0 =
Ratkaise tämä pieni laskutehtävä ja anna vastaus. Esim. 1+3, anna 4.